Minä ja meri

Katson Myrskyluodon Maijan tv-uusintaa. Lapset itkevät. Seuraavana aamuna äiti löytää poikansa hukkuneena, kesken leikkien kalliolta pudonneena. Äiti kantaa lapsensa. En pysty itse pidättämään kyyneliäni.

Meri on vahva. Se on raaka. Mutta se on myös tyyni ja rauhallinen. Meri on kuin kuka tahansa riitelykumppani, jota kuitenkin syvällä sisimmässään rakastaa. Rajusti.

Mikään minkä [Maija] tietää ei ole niin vaihteleva kuin meri. Se voi levätä niin sileänä, aivan kuin peililasi. Ja raju se voi olla, niin että hän vapisee ytimiä myöten sen vihan nähdessään. Se on värikylläinen silloin kun tahtoo näyttää tämän puolensa.

Minä rakastan merta. Kun seison rannalla. Rakastan merta, kun saan olla veneessä, silloin kun aallot kuljettavat sitä myötäisesti kevyessä kesätuulessa. Minä olen vihannut merta enemmän kuin mitään seistessäni purjeveneen kannella keskellä myrskyn silmää, turvavaljaat vaijereihin kiinnitettyinä: ”Ei, emme voi mennä rannikolle. Se olisi tässä myrskyssä liian vaarallista”, toteaa veneen kippari.

Vihasin niin paljon, että saatuani maata jalkojen alle soitin kotiin sanoakseni etten ikinä enää astu veneeseen. En ikinä.

Sininen kuin sinisin kesätaivas, täynnä lipattavia aaltoja. Sen sineä voivat juovittaa häikäisevän valkoiset tyrskyt, tai sininen ja valkoinen vaihtelevat siinä tasaisesti.

Myrskyluodon Maijaa katsoessani siihen alkaa päässäni sekoittumaan Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin tapahtumat. Molemmissa keskiössä on meri. Se on jotain niin suurta ja mahtavaa. Se on kuin uskonto, jonka ympärille päivittäinen elämä molemmissa romaaneissa kiertyy. Meri on toinen uskonto. Suuri ja mahtava, joka on jotain niin arkipäiväistä. Samalla säälimätön ja antelias. Rujo ja kaunis. Se on jotain, johon on luotettava. Joka tarjoaa elämän. Mutta voi sen myös ottaa.

Mutta minä. Tuolla reissullani, ei se ollut vihaa. Se oli pelkoa. Pelkoa jotain suurempaa, kunnioitettavaa, jotain järjettömän mahtavaa kohtaan. Jotain, johon minä en voi vaikuttaa. Vain tehdä parhaani selviytyäkseni.

Ja vihreä ja valkoinen. Harmaa ja musta. Ärjyvä, huokaava, mykkä.”

Mutta suurempi niistä on rakkaus. Niin minäkin nousin tuolla reissulla veneeseen, ja purjehdin leudossa myötätuulessa kirjaimellisesti pitkin kuunsiltaa kotiin. Nyt katson merta useimmiten rannalta, mökillä on hyvä olla. Edelleen en siltikään luovu. Meren rajattomuus on lumoavaa. Sen kaipuu on käsinkosketeltavaa. Sen suolainen tuuli on jotain kaunista ja karua. Sen pauhu ja tyyneys. Sen ääni aina syvällä sisimmässäni. Liplatuksena, pauhuna. Hitaasti rullaavina aaltoina. Meri. Minä ja meri.

Vähän kuin Muumipappa ja meri. Mutta se on jo toinen tarina se.

Otteet Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija  Kuvat: puolisoni ottamia (yhtä lukuunottamatta) ihanalla ilta-ajelulla ystäväperheen veneellä.

Mainokset

15 kommenttia artikkeliin ”Minä ja meri

  1. Minulle niin vieras. Kuin kaukainen sukulainen jonka olemuksessa tavoitat silmänräpäyksen ajan jotain tuttua johon tarttua- ja seuraavassa hetkessä kaikki onkin outoa, erilaista, kunnioitettavaa. Jonka läheisyydessä mietit ”olisipa mielenkiintoista ja mukavaa tutustua paremmin, ajan kanssa”. Ehkä sekin aika vielä minulle koittaa. Ja sitten voin kertoa tarinan- minä ja meri. Kiitos kun jaoit omasi ♥ Leppoisaa helleviikonloppua teille ♥

    Liked by 1 henkilö

  2. Meri on upea ja ihailtava – ja suojeltava. Minulle, Järvi-Suomen kasvatille on myös vieras, vaikka töihin mennessäni kävelen meren äärellä joka arkiaamu. Ja meri on rakaskin, koska äidinäitini oli rannikolta ja vaikka koen meren äärellä aina jonkinlaista vierautta, tunnen olevani lähellä mummoani.

    Liked by 1 henkilö

  3. Kiitos ihanasta postauksesta, jossa oli myös samoja tuntoja, joita itsekin olen kokenut! ❤
    Meillä lapsetkin halusivat katsoa uudelleen Myrskyluodon Maijan, vaikka pari vuotta sitten DVD:ltä katsottuamme kokivat joitakin kohtia hyvin surullisina…
    Pari vuotta sitten Jyväskylän kaupunginteatterissa esitettiin Myrskyluodon Maija-musikaali, joka sekin oli hyvin vaikuttava… juurikin tuossa kuvailemassasi kohdassa, jossa Maija piti sylissään hukkunutta poikaansa, tulvivat kyynelet valtoimenaan. Huomasin eläväni samantien läpi ne kaikki äidin pelot lasten kasvaessa rannan läheisyydessä…että jos joskus löytäisin lapseni hukkuneena…onneksi ne ovat olleet tähän asti vain pelkoja…

    Muutenkin ihania postauksia olet laitellut kesän aikana! 🙂

    Liked by 1 henkilö

Kiitos kommentistasi!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s