Onko siitä jo vuosi?

Minä ja blogimme juhlimme melkein yhdessä. Blogini on tänään yksivuotias. Minä pari päivää myöhemmin vain ihan hieman vanhempi…Blogini on kulkenut takataskussani kokonaisen vuoden ympäri. Välillä ovat aiheet olleet hukassa, väsymys painanut peiton alle, kuvat kadoksissa.

Silti tuntuu kuin olisin astunut aivan uuteen maailmaan. Miten ihania blogeja olenkaan löytänyt, miten mukavaa on astua omasta maailmasta toisen maailmaan. Oppia, ihastua, löytää. Välillä surra, iloita. Nähdä maailma toisin silmin. Mutta myös omin silmin. Elää iloissa, suruissa, hetkessä ja tulevaisuudessa. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet. Kiitos. Kiitos, kun olet ollut mukana ❤

Aloitin blogini viime vuoden lokakuussa kirjoittamalla runosta, jonka kaivan esiin aina tässä vaiheessa vuotta. Kun taivas ihan juuri näyttää siltä, että kuulaan kirkkaan peittää terävät harmaat pilvet. Hengitys höyrystyy jo. Ja ihan kohta, ihan kohta kaikkialle sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita…

Syksyn päivät ovat läpikuultavia
ja metsän kultaa vasten maalattuja…
Syksyn päivät hymyilevät koko maailmalle.
Niin ihanaa uinahtaa vailla toiveita,
kylläisenä kukista ja väsyneenä vehreyteen,
viinin punainen seppele pieluksella…
Syksyn päivä ei kaipaa enää mitään,
sen sormet ovat järkkymättömän viileät,
unissaan se näkee miten kaikkialle
sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita…

Höstens dagar äro genomskinliga
och målade på skogens gyllne grund…
Höstens dagar le åt hela världen.
Det är så skönt att somna utan önskan,
mätt på blommorna och trött på grönskan,
med vinets röda krans vid huvudgärden…
Höstens dag har ingen längtan mer,
dess fingrar äro obevekligt kalla,
i sina drömmar överallt den ser,
hur vita flingor oupphörligt falla…

– Edith Södergran –