Mitä sitten, kun kaikki kuolee?

Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut ja kuollut, mutta maatuneesta maan kamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa.

Jos osaisin, kuvaisin marraskuuta samalla tavoin kuin Tove Jansson. Lakastumista, kuolemaa, sitä myöhäissyksyn salaista puutarhaa, joka hehkuu kiiltävänä pimeydessä katulamppujen loisteessa. Mutta en osaa. Osaan kertoa vain jollain sanoilla sen mistä minusta tuntuu, ja niillä yritän vain juuri tavoittaa saman tunnelman.

Marraskuu on minulle harmauden tunkeutumista joka soluun, sen eri vivahteita ja säväys ruskeaa. Se on sateen jäljiltä kiiltävä salainen puutarha, jossa kasvit tekevät pimeää työtään ensi kevättä odottaen. Marraskuu on hetkiä katulamppujen kajossa, sateen jäljiltä kiiltävää asfalttia, vesilätäköitä, epämääräinen määrä lehtiä ja hiekkaa eteisessä. Marraskuu on hiljentymistä ja valmistumista.

Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin.

Jos viime vuonna kaihosinkin kesää ja manailin loputonta väsymystä, on  tämä syksy ollut toisenlainen. Tänä syksynä harmaus ja sen sävyt tuntuvat jollain tapaa lohdullisilta ja levollisilta. Jopa omalla tavallaan mahtavan kauniilta, seesteisiltä. Silti, tai ehkä juuri siksi, voi upeiden syyspäivien kyllästämänä hyvillä mielin vetäytyä. Aivan kuten aurinkokin vetäytyy taivaanrantaansa päivä päivältä aiemmin ja aiemmin. Omaan koloonsa. Likelle toista. Viltin alle. Sisälle lämpimään.

Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa.

Tuntuu hyvältä sytyttää kynttilät. Leipoa lohturuokaa. Helliä kuopusta, joka kärsii sitkeästä poskiontelotulehduksesta. Uppoutua Muumilaakson marraskuuhun: henkinen kirjani, valmistautumiseni talveen. Lämmittää glögiä ja vetää villasukat jalkaan. Ja sitten. Saisi se talvi tulla ❤

Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu 1970 

Advertisement