Joulukuun aurinkoinen

Tuntuu, että toistan vähän itseäni. Siinä, että rakastan jokaisen vuodenajan auringossa näkyviä erilaisia sävyjä ja vivahteita. Siinä, että joka vuosi ne ovat parasta mitä tiedän ja olen koskaan nähnyt. Mutta aina ne vain ovat yhtä kauniita.

Nyt kun meillä on perhe kaikkinensa selviytynyt keräämään voimia  vatsataudin kourista ja ulkona on pimeää ja kovin märkää, on ihana palata näihin kauniisiin pakkaspäiviin reilun viikon takaa.

Kovan kuumeen lieventämiseen riitti tämä kolea ja märkäkin sää, mutta näissä pakkaspäivissä on jotain taianomaista. Talven aurinko on jollain tapaa kovin herkkä, ujo, mutta silti itsevarma ja niin hennon kaunis.

Talven aurinko on melkein sininen, kun pakkasta on paljon. Se kimaltelee kuuraisena maan pinnalla, ja heiluttaa ohikulkijoille.

Silti talven aurinko tuntuu hieman pysähtyneeltä. Siltä kuin se olisi talviunilla, keräämässä voimia uuteen kevääseen ja kesään.

Talven aurinko paistaa matalalta, ja tekee varjoista pitkät. Kuin muistuttaakseen voimastaan.

Meillä jäi tänä vuonna sairastelun vuoksi väliin molempien lasten joulujuhlat, hieman kateellisena olen katsellut somekuvia joulunalusviikon valmisteluista: onneksi voimat palaavat nopeasti, ja vielä on tiedossa ainakin paketointipajaa ja jos hyvin käy Helsingin joulumarkkinoiden ihmettelyä.

Ja uusi jouluhan tulee aina. Juuri tähän samaan kuin myös toivottavasti taianomaisen kaunis talvi. Edith Södergrania lainatakseni ”…unissaan se näkee miten kaikkialle sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita…”.

Advertisements