”Äiti, koska tulee joulu?” kuuluu pieni ääni kuiskaavan. Kun arki on vilinää ja vilskettä, kiireistä ja kaaosta, käy niin että lupauksia siirretään päivästä toiseen.
Mutta jostain tulee joulu. Se hiipii hiljaa sydämeen kaupungin kaduilla. Hiljaisina hetkinä illan pimetessä. Pienen pienissä tuokioissa. Kynttilän liekissä. Odotuksissa ja toiveissa. Hiljaa hiipii sydämeen.
Lue loppuunTiedät ehkä sen tunteen, kun sinulle tärkeä ihminen hymyilee sinulle, ja vain sinulle? Auringolla on pitkän harmauden jälkeen samanlainen vaikutus.
Tunnet taas olevasi elossa.
Marraskuu on ollut kiireinen kuin mikä. Aurinko on etsintäkuulutettu, ja joulumieli lepää vielä sijoillaan. Minulle Muumilaakson marraskuu tuo silti kaiken harmauden keskelle.
Toivon.
Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut ja kuollut, mutta maatuneesta maan kamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa.
Vaikka väsymys ja flunssan alku uhkaavat painaa silmät kiinni. Ja vetämään peiton vielä kerran korviin. Mutta sittenkin illan lenkki koiran kanssa metsässä tuo kaiken niin lähelle.
Keskellä marraskuisten kiireiden on ihana saada vieraita kotipuolesta. Tuoksutella piparkakkukakun vastutamatonta tuoksua. Sytyttää kynttilät.
Tänään me muistamme heitä, jotka eivät ole enää kanssamme.
Ovat ajatukseni ovat aina pyhäinpäivänä ennen kaikkea toisen isoisäni luona. Hänen, joka lähti aivan liian yllätyksellisesti, odottamatta. Aivan liian varhain.
kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita 