Äiti, kohtuna kehtona…

Aina välillä, kun katson poikiani, mieleeni hiipii pelko siitä etten näkisikään huomista päivää heidän kanssaan. Ensimmäisiä koulupäiviä, suuria onnistumisia, olisi paikalla lohduttamassa surun hetkellä. Pelko on suurin silloin, kun isot asiat ympärillä keikuttavat venettä, kun tuntuu että pienikin virhe voi maksaa paljon, liikaa.

Sitten mieli taas tasaantuu ja pystyn nauttimaan joka hetkestä, päivästä, heidän kanssaan. Kuten nyt pidennetyn viikonlopun minilomalla. Olemme unelmoineet ikuisesta kesästä, ihmetelleet miksi muuttolinnut aina vain osaavat palata kesäisin takaisin, ja heittäneet talviturkit vielä kovin hyiseen Itämereen.

Lapseni ovat joka solullaan osa minua ja isäänsä. On hämmentävää huomata, miten fyysiset ominaisuudet ja luonteenpiirteet periytyvät; miten sitä hätkähtääkään kun huomaa oman käytöksensä peilautuneen eteenpäin. Aivan kuten puolisonikin näkee minussa osan omaa äitiäni.

Lue lisää…

Mainokset

Hulluus. Joulu sellainen?

Jouluhulluus. Tunnistatko taudin, tai kärsitkö oireista? Ensimmäinen ajatus juhannuksena: jouluun on enää puoli vuotta. Viimeistään syyskuussa virittelet ensimmäiset valot ikkunaan tai pihalle. Lokakuu tuoksuu jo piparkakulta. Ostetaan ensimmäiset joululehdet, kurkkua lämmittää glögi. Lapset alkavat kysymään ’Äiti, koska kuusi tuodaan sisään?’

Jouluhulluus. Tai tunnelmointi tai mikä lieneekään. Minäkin marraskuusta huolimatta alan jo lämmetä. Oma äitini on minulle tämän tartuttanut. Viimeistään lokakuussa lapsuudenkodissani ripustettiin valot pihapuihin ja ikkunoihin. Siskon kanssa haimme tonttulakit esiin lokakuussa, pikkujoulukuusta kiersimme jo aikaisin marraskuussa. Joululaulut soivat koko syksyn. Meillä oli jouluaatto joka päivä, aikaisesta syksystä aina kalenterijouluun asti.

Lue lisää…