Kun maailma heittää häränpyllyä

Vajaa vuosi sitten esikoisemme sairastui yllättäen. Sairauteen liittyvä ensimmäinen tapahtuma, josta viime vuonna myös blogissa kirjoitin (KLIK!), on ollut ehkä draamattisin elämässäni. Vaikka lopulta on ollut kyse ”vain” sairaudesta, joka on hoidettavissa lääkityksellä, oli viime vuosi henkisesti todella raskas.

Päivän paras hetki: aamuauringossa. Kuva keväältä 2015.

Tältä vuodelta toivoin eniten seesteistä arkea, kun lapsen sairauden lääkityskin ollaan saamassa tasapainoon ja sen kanssa eläminen on jo osa arkipäivää. Mutta joskus elämä päättää muutoin. Ensin uutiset toisesta vakavasta sairastumisesta. Ja sitten. Ei sitä vain arvannut, että läheisistä läheisimmän, rakkaista rakkaimman, ihmisen flunssalta vaikuttava tauti onkin jotain ihan muuta. Ehkä sitä ei halunnut nähdäkään.

Advertisement

Kiinni hetkessä

Syksyisen viikonlopun tunnelmista on ponnistettu taas uuteen viikkoon. Väsymys painaa aamuisin ja ulkona on hirmuisen pimeää. Kylmää. Mutta sisällä on lämmin.

Pieniä pieniä, löytöjä. Hetkiä.

Omenapuu. Se oli parhaimmillaan viime viikolla. Miten sattumalta kohtasinkaan juuri tällä viikolla sen nuoruuteni ihastuksen. Käypä kurkkaamassa  Lumiomenan kirjoja ja haaveita tai P.S. Rakastan kirjoja -blogeissa: iki-ihana John Galsworthyn Omenapuu. Minulla oli teininä usein tapana, käydä vanhempieni kirjahyllyllä. Omenapuu. Oli yksi niistä monista, jotka eksyivät käteeni. Joiden maailmaan upposin. Sen vaikutus oli suuri. Sen kieli ja kuvailu syöpyivät mieleeni. Omenapuu oli yksi niistä monista vanhempieni kirjahyllyn kirjoista, jotka kulkivat mukaani omaan kotiini, omaan kirjahyllyyni.

Vain hetki

Vapunpäivä. Istun pihalla hysteerinen kuopus sylissäni. Tuntuu kuin olisin jossain muualla kuin tässä maailmassa. Helikopterin ääni lähenee. Hiekka nousee pyörteen lailla ilmaan, silmiin, kuivuneet lehdet lentävät mukana tuuliin. Näen ja toimin, mutta tuntuu kuin en tuntisi mitään. Taidan olla shokissa. Vaikka en sitä tajua tuolloin.

Vain hetkeä aiemmin, muutama päivä nielurisaleikkauksensa jälkeen, esikoinen oli saanut vakavan sairaskohtauksen. Toimin kuin unessa. Kuten puolisonikin. Ei tällaista meille tapahdu, ole koskaan tapahtunut. Ei meille. Se oli pieni hetki, mutta siinä oli kaikki. Lapsi, me, kaaos menevistä ja tulevista miehistä. Edelleen vain toimin. Muistin miettineeni, että kamala kun meillä on kotona sotkuista, kun koti on täynnä vieraita. Pelastuslaitoksen miehiä. Lääkärikin, oikein helikopterilla.

Hetki, hetkeni.