Joulumieli, Joulusielu ja Toivo.
Kaikki ne istuvat yhdessä sisarukset loimottavan takkatulen äärellä. Pidellen käsissään kaakaomukia. Posket punaisina. Lumet kengistä ovat hädin tuskin sulaneet eteisen puulattialle lammikoiksi.
Ovat ne taas vieneet joulumieltä koteihin. Vaikuttaneet syville sieluihin. Antaneet toivoa pimeyden keskelle. Nyt ovat he väsyneet. Mutta onnelliset.
Lue loppuunJostain kaukaa kuuluu koputus. Joulumieli se nousee nokosiltaan, heittää viltin syrjään. Raukeasti venyttelee jäseniään, ja huokaa. Posket ovat punaiset lumesta, ja lämmöstä.
Ulkona jo hämärtää. Valot syttyvät maailmaan. Katsoo ulos: joku on sytyttänyt kynttilän. Onkohan se siskoni Joulusielu, takkinsa on poissa jo kenkänsä kadonneet. On lähtenyt retkilleen jo. Koskettamaan sinua minua meitä.
Joulumieli seisoo taas pihamaalla. Joulumieli rakastaa näitä kirkkaita kauniita aamuja, tähtien tuiketta, kuun loistetta. Pieni pakkanen nipistää nenänsä päästä, mutta lunta…sitä ei vain näy. Hiljaa aamu alkaa pimeyden takaa sarastaa. Venyttelee jäseniään, mutta välillä tuntuu kuin ei lainkaan heräisi. Palaa sisälle ja keittää puuron. Nauttii kahvin. Jossain kaikuu lasten ääni. Auton hurina. Koiran haukunta. Joissain kaukana.
Joulusielu, se on Joulumielen pikkusisko. Se herää vähitellen marraskuussa, kömpii pesästään ja hieroo silmiään. Se ei taaskaan usko ehkä silmiään: miten paljon minua kaivataan! Joulusielu pukee lämpimästi ylleen, vetää villasukat jalkaan: sen matka on raskas ja tunteita täynnä.
Puettuaan se astuu varovasti pihamaalle, tähyilee taivaalle: Joko olisi aika? Koska lumikeijut peittävät maan, hyväilevät sinun minun meidän poskia ja tanssivat pakkasen kanssa kilpaa? Kasvit ovat kuolleet, nukkuvat ikuista untaan ensi kevääseen. Odottavat valkoista pehmyttä peittoaan.
kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita 