Jollei jouluna ole lunta

Myönnän. Joulumieleni koettelee minua. Se tirkistelee epätoivoisena peiton alta, kun kauhistelen tätä pimeyttä, ja arjen pyörityksen aiheuttamaa väsymystä. Se hiippailee salaa avaamaan jouluradion ja lämmittää glögin. Viikonloppuna se kokosi lasten kanssa piparkakkutalon, katto on kyllä vielä palasina.

Sitten se juoksee taas piiloonsa. Yrittää viskoa komerosta lisää joulukoristeita, sytyttää kynttilöitä. Pihavalot. On jo toinen adventti. Eikö valoa vielä ole riittämiin? Eikö lämpöä ole tarpeeksi?

On aika toisen adventin.

Advertisement

Paluu hetkeksi. Kesään.

”Hemuli haki epätoivoisesti jotain hupaisaa ajatusta, joka voisi pyyhkäistä aamuapeuden, hän haki ja haki ja verkalleen hänen mieleensä johtui muuan ystävällinen ja etäinen kesämuisto. Hemuli muisti Muumilaakson. Siitä oli kamalan kauan kun hän oli käynyt siellä, mutta yhden asian hän muisti ihan selvästi.”

Tämä viikko on mennyt hieman sumussa. Lähestyvästä joulusta ja joulunajan hehkutuksesta huolimatta, olo on ollut todella raskas ja väsynyt. Pimeydellä täytyy olla tähän vaikutuksensa. Tuntuu vain siltä kuin voisi nukkua viikon putkeen, ja siltikin väsyttäisi. Aurinko on näyttäytynyt ehkä muutaman kerran, silloin kun istun töissä. Neljän tiukasti umpeen vuoratun seinän sisällä. Siksi palaan nyt hetkeksi valoon ja pieneen muistoon kesästä.

Kun ulkona sataa.

”Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut ja kuollut, mutta maatuneesta maan kamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa.”

Marraskuu tunkee joka soluun. Harmaudellaan. Viikonloppuna saimme mökin viimein talvikuntoon. Se saa rauhassa uinua kevääseen, seistä sumussa. Odottaa.

Harmaata. Monin sävyin.

Paljaat mustikanvarvut olivat kellanvihreitä ja karpalot tummia kuin veri. (…) Sateen kohina ja veden solina jatkuivat muuttumattomina, niissä oli sama lempeä yksinäisyyden ja täyttymyksen ääni.”

Valoa.