On älytöntä, miten hankalaa on sairaana jäädä töistä pois. Ja kotiin. Viikonlopun kurkkukipu ja lämpöily on vaihtunut inhaksi yskäksi, joka ärtyy tosin vain paikallaan ollessani. Siksi tuntuu, että parasta viimeiset päivät on ollut oikeasti olla. Levätä.
Tämä pätee myös kuopukseen, sairastamme täällä yhdessä ja katselemme piirrettyjä. Pelaamme Aliasta. Minä keitin juuri kahvit, pakkasesta löytyi korvapuusteja.
Päivät lyhenevät minuutti minuutilta. Tuntuu uskomattomalta, että kun palaan koiran kanssa illan viimeiseltä lenkiltä hieman ennen kahdeksaa, on jo melkein pimeää. Täällä meillä etelässäkin.
Puutarha haluaisi vielä pinnistellä ja vihertää. Tähtikirkkaat viileät yöt tekevät kuitenkin jo tehtävänsä ja vähitellen sekin alkaa luopua.
Tänään on juuri sellainen päivä. Juuri sellainen päivä, että haluaisin käpertyä sohvan nurkkaan, vetää viltin päälleni. Ottaa kirjan ja tuoksutella sen paperilta tuoksuvia sivuja. Ehkä juuri tämä nämä sivut ovat joskus olleet puita, huojumassa tässä lempeässä syystuulessa, heittämässä lehtiään, käpertymässä sateessa.
Tänään on juuri sellainen päivä. Juuri sellainen päivä, että suru ja kaiho hiipivät puseroon ilman erityistä syytä. Sellainen päivä, jolloin tarvitsen jotakin lämmintä ja turvallista. Tuttua. Lapsen naurua, koiran puhinaa kotiin tullessani. Halauksen.
Omenasato ei tänä vuonna täytä lähellekään viimevuotisia mittasuhteita missään määrin.
Ne näyttävät jäävän selvästi viimevuotisia pienemmiksi, kitkerimmiksi ja hieman rupuisiksikin. Kosteiksi.
Jos rakastankin kirkkaan kirpeitä syysaamuja, en aio valittaa tästä sateisesta ja harmaasta lauantaiaamusta. Kun saan herätä kotona, ja tiedän että edessä on koko viikonloppu ihanaa kotipötköttelyä.
Syksy on sateiden ja kirkkaiden aurinkoisten päivien myötä tuonut pihalle oman tunnelmansa. Tänäkin syksynä unelmoin valkoisista kukista, mutta ei se taaskaan ihan toteutunut…
kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita 