Jos helmikuussa päätinkin panostaa pitempään nukkumiseen, niin tässä kuussa olen päättänyt ottautua kropan hyvinvointiin. Kävin tänään jumpassa miten-kauan-sitten-lie-ollutkaan-viime-kerrasta. Tunne on jo nyt käsittämätön. Tästä on hyvä lähteä kohti kevättä!
Valon määrä on kasvanut meilläkin huimasti. Matkan jäljiltä kaipaan kuitenkin vielä lämpöä, ja värejä. Matkakuume on hieman kuin krapula, ja se on ainakin minulla pahimmillaan heti matkan jälkeen. Siksi viikonlopun kunniaksi vielä viimeisen kerran Andalusian upeisiin maisemiin ja historiaan.
Sevillasta teimme neljäntenä päivänä retken puolentoista tunnin ajomatkan päässä olevaan Cordobaan. Viimeistään Cordobassa tuntui kuin Andalusian alueen rikas historiallinen menneisyys heräisi todella henkiin. Alueen rikas historiaperintö ja sen vaikutteet juontavat kauas: Andalusian alue oli 800 vuotta arabien valtaama, ja kristityt valloittivat sen takaisin maureilta vasta v. 1492.
Helmikuu ei voisi päättyä paljon paremmassa ja kauniimmassa säässä. Valon voima on kyllä mahtava: jollain tapaa se jää tästä kuukaudesta päällimmäisenä mieleen. Aurinkoinen Andalusia ja erityisesti Sevilla tarjoili meille tältä osin parastaan.
Sevillassa ajoimme auton parkkitaloon ja siellä se saisikin olla päivät. Huoneistomme sijaitsi aivan Sevillan keskustassa, joten kapeat mukulakivikadut eivät missään nimessä houkutelleet ajelemaan huvikseen.
Rysähdys kohti kevättä. Kun puut kaatuvat ja loma tekee tehtävänsä. Mutta aloitetaanpa alusta. Olimme hädin tuskin ehtineet poistumaan reilu viikko sitten pihaltamme kohti lentokenttää, kun kevät rysähti. Lähtöpäivälle sovittu puunkaato toisi muutoin varjoisalle pihallamme aimo annoksen ihanaa kevään valoa. Tuntui, että symbolisesti tämä sopi talviloman aloitukseen hyvin. Kohti kevättä ja valoa.
Tänä talvena suuntasimme hiihtolomalla aurinkorantojen sijasta Espanjan Andalusiaan. Kohde valikoitui täysin sattumalta lentotarjousten perusteella, ja olettamuksella että näin eteläisessä Euroopassa kevät olisi jo ehkä lähtökuopissaan. Matkan reitti tarkentui syksyn mittaan: Malaga-Ronda-Sevilla-Granada-Malaga. Reitin varrelta tuntui jokaisella suunnittelukerralla löytyvän paljon upeita kohteita.
Lensimme ensimmäisenä lomapäivänä Malagaan. Kolme tuntia myöhässä olevan lennon jälkeen, Andalusian reilun 10 asteen lämpötila tuntui joka tapauksessa melkein kuin kesältä. Vaikka olimmekin odotuksesta väsyneitä, ajoimme illalla vielä yöksi Rondan kylään.
Ronda on yksi Andalusian valkoisista kaupungeista (pueblos blancos). Sen tekee erikoiseksi sijainti: 30 000 asukkaan kaupunki on nimittäin rakennettu korkealle vuoristoon ja kylän halkaisee 120 metriä syvä El Tajo-rotko, jonka yli on rakennettu 1700-luvulla silta Puente Nuevo. Kylän vanhakaupunki on maurien rakentama.
Viisivuotiaamme on nyt täysin vakuuttunut, että hän osaa suomen ja ruotsin lisäksi puhua täydellistä ranskaa. Hotellimme asukkaana olevan perheen hurmaava pieni ranskatar Jeanne sai nuoren miehen puhumaan ranskaa omintakeisella höpöhöpökielellään. Milloin puhe oli täysin itse innovoitua, milloin pleikkaripelien englanninkielisiä repliikkejä, milloin ruotsia ranskalaisittain äänettynä. Meillä oli naurussa pitelemistä, kun nuoripari pelasi hotellin nurtsilla palloa.
Lasten kanssa on hauska matkustaa. He kantavat arjen mukanaan vain toisiin puitteisiin. Tälläkään kerralla ei säästytty veljesten välisiltä riitelyiltä, oksennuksilta tai räkätaudilta. Mutta lasten kanssa oppii. Lapset pujahtavat ympäristöön ehdoitta ja sopeutuvat joukkoon. Se taitaa ollakin se loman paras osuus. Kun osaa elää hetkessä ja nauttia siitä.
Ei tarvitse ehkä juosta kaikille retkille, saarille ja rannoille. Nähdä sitä ja tuota, ja vielä kolmattakin. Minäkin olin laatinut listan viime talven reissun jälkeen, mitä vielä pitäisi nähdä. Minne on ihan pakko mennä. Jossain vaiheessa oli vain pakko antaa periksi, ja nauttia. Viime syksyn työuupumus hulahti jossain vaiheessa lomaa onneksi kauas Atlantin aaltoihin, ja lopulta sen pohjamutiin. Täydellisen loman reseptiin kuuluivat ne mistä jo viime postauksessa puhuin. Ne yksinkertaiset asiat.
Koska varpaiden välissä on vielä hiekanjyviä ja ajatukset harhailevat lomatunnelmiin, voi hyvillä mielen palata hetkeksi sinne kauas. Lomalle. Lento Pariisin kautta suuren meren yli: palasimme talvilomallamme Guadeloupelle, Ranskalle kuuluvalle Karibian saarelle, jossa palmut huojuvat, tasainen lämpö hellii pohjolan asukkia vuorokauden ympäri ja kirkkaan kauniit vedet vilvoittavat ainakin hetkeksi.
Vain olla. Jossain kaukana.
Matkapäivän aamuna lapsia ei kahteen kertaan tarvinnut kehottaa nousemaan sängystä ylös. Viimeinkin on loman ja rentoutumisen aika! Lento Helsingistä Pariisiin lähti mukavasti aamupäivän aikana. Juuri sopivan vaihtoajan puitteissa hyppäsimme Pariisissa seuraavalle lennolle yli Atlantin. Toteutimme tämän saman matkan jo viime talvena. Se oli suuri unelmamme, jonka eteen teimme töitä ja säästimme. Kokemus oli niin mahtava ja nautimme niin suunnattomasti, että päätimme toteuttaa unelmamme uudelleen. Kyllä, tämä oli myös mahdollista aivan tavalliselle lapsiperheelle, vaikka en itse sitä ensin ollut uskoakaan. Tällä kertaa seurueeseen kuuluivat myös appivanhemmat sekä puolisoni veli. Arvatkaa vain olivatko lapset innoissaan :D?! Ja tietenkin me aikuiset!
Guadeloupe. Karukera, Guadeloupen nimi kreoliksi tarkoittaa kirjaimellisesti kauniiden vesien saarta. Ja sitä tämä saari on! Ilmasta käsin katsottuna saari on kuin perhonen, jakautuen läntiseen, vehreään ja sademetsien peittämään kumpuilevaan Basse-Terreen sekä alavaan ja kuivaan Grande-Terreen.
Guadeloupe on kuin perhonen. Pääsaaren lisäksi siihen kuuluu muita pienempiä saaria.
Guadeloupelle matkustaessa et voi sanoa käyneesi uudessa maassa. Saari on osa Ranskaa; käytössä ovat eurot, terveydenhuolto on eurooppalaista tasoa, tiet ja muu infrastruktuuri on keskivertoa parempaa kuin muualla Karibian alueella. Entä ruoka sitten? Se on sopusuhtainen sekoitus ranskalaista ja paikallista kreolilaista keittiötä: tuore patonki on itsestäänselvyys, kalasta pitävälle tämä on taivas. Ei, en minäkään ollut koskaan ennen viime talven matkaamme kuullut koko saaresta. Mutta näiden kokemusten jälkeen olen oppinut: kun me muut eurooppalaiset lennämme talvella Kanarialle, niin ranskalaiset lentävät tänne. Ei hullumpaa, vai mitä?
kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita 