Onni on mysteeri. Yhdessä hetkessä intoa puhkuen suunnittelen matkaa maailman ääriin, jo seuraavassa uskon että mikään ei voi tehdä ihmistä onnellisemmaksi kuin hetken pienen keittiön ikkunalaudalla viipyvät auringonsäteet.
Jos ilma on kirkas, nuo säteet paistavat joka päivä hieman pidempään. Hieman lämpimämmin. Niinä päivinä, kun teen töitä kotona, lähden koiran kanssa ulos aina viimeistään keskipäivän aikaan. Tänäänkin.
En tänä vuonna päässyt monen asian summana Matkamessuilla. Sinänsä se ei kamalasti haitannut sillä minulla on melko selkeänä visio siitä mihin seuraavat reissuni, tai siis perheemme reissut suuntautuvat. Kuuntelen kyllä puolisoanikin, ainakin toisella korvalla 😀 Toisaalta matkoissamme on aina hieman sateisten päivien nettisurffailujen, halpojen lentotarjousten ja yllytyshullun minän mukanaan tuomaa sattumaa. Kun on useamman vuoden haaveillut reissusta pieneen saarivaltioon, voi yllättäen löytää itsensä jostain paljon isommasta. Tai päinvastoin.
Matkustaminen ei kuitenkaan meillekään ole mitenkään itsestäänselvää. Usein haluttua reissua varten säästetään pitkään ja hartaasti, joskus lentolippujen ostaminen melkein vuoden ennen matkan määräaikaa ei ole kärsivällisyyden kannalta ehkä se paras vaihtoehto. Mutta ainakin toistaiseksi ainakin odotus on palkittu ruhtinaallisesti.
Eilisen kurkkukipu ja tukkoisuus ovat tänään vaihtuneet aivasteluun ja 38 asteen kuumeeseen. Harmittaa. Viikonloppuna oli tarkoitus nähdä ystäviä todella pitkästä aikaa ja käväistä sunnuntaina Matkamessuillakin. Huominen mennee ainakin täysin levossa. Ja jos en pääse messuille, voinhan aina tehdä matkasuunnitelmia sohvan pohjallakin 😉
Täällä etelässä on viime päivät olleet märkää ja liukasta. Eilen saapui pakkanen, ja entistä liukkaammat jalkakäytävät. Tänään kaiken päälle leijaili ihana kevyt lumikerros: juuri tätä olin kaivannut!
Vuoden lopulla mietin kuumeisesti mitä tekisin töiden kautta hankkimillani liikunta- ja kulttuuriseteleillä. Osalla olin jo ostanut leffalippuja, käyttänyt liikuntaan sekä muutamaan konserttiin. Joku muu taisi miettiä samaa, sillä jostain syystä tielleni osui Museokortti ja ajatus niistä kaikista upeista näyttelyistä. Tiesin heti, minkä näyttelyn kävisin katsomassa ensimmäisenä.
Tammikuu. Minun mielenmaisemani on tällä hetkellä yhtä valkoinen ja harmaa kuin suojasään peittämä maisema ulkona. Valkoisia hankia, joiden keskellä loistaa harmaa. Märkä. Lätäköt. Puiden oksilla riippuvat vesipisarat, sulanutta valkoista unelmaa.
Kiireinen arki jättänyt kameran naulakkoon, se ei ole oikein jaksanut innostua mistään. Kaikki näyttää. Joulu meni. Kaikki tuntuu niin samalta. Ulkona, sisällä. Sittenkin silmiini osuu, kun oikein katson. Pieniä pilkahduksia. Siitä selkeydestä, yksinkertaisuudesta. Halusta maalata kaikki valkeaksi, puhtaaksi.
kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita 