Nämä aamut.
Tämä alkaa olla sitä aikaa, kun aamut ovat jo pimeitä. Eilisen sateen liiskaamat lehdet loistavat katuvalojen keltaisessa valossa.
Tämä alkaa olla sitä aikaa, kun villasukat jäävät pysyvästi jalkoihin. Ja kodin lämpö tuntuu huokuvan jotakin erityistä.
Tämä alkaa olla sitä aikaa, kun nenässä alkaa kohta tuoksumaan piparkakkuihin sekoitetut mausteet. Ja lämmin makea juoma leviää koko ruumiiseen.
Tiedättekö sen Facebookin muistojen virran? Sen mukaan olen viime vuosina juuri Lucian päivänä kovasti toivonut lunta valaisemaan pimeää.
Eilen istuin jumissa lentokoneessa keskellä Helsingin lentokentän kaaosta ja tuli mieleeni, että ehkä kannattaa jatkossa olla varovaisempi toiveissaan 😀 Vaikka täytynee kai uskoa ettei lumikaaos nyt minun toivomisistani johtunutkaan.
Olen koko kesän odottanut tätä ajankohtaa. Loppukesää, jolloin yön tummansinessä hohtaa miljardeja, miljardeja, miljardeja…taivaan valoja.
Tähtiä. Ensimmäiset tähtikuvat saavat nyt hieman odottaa.
Lucia tuo valon pimeään. Rauhan ja rohkeuden. Lucia tuo ilon ja rakkauden.
”Hiljaisuudessa valo
hiljaisuudessa
valo
Suljimme tänään mökin ovet ja nostimme veneen. Saariston lokakuun päivä kaunis: aurinkoinen, mutta hyytävän kylmä tuuli muistutti talven tulosta. Saari saa rauhassa nyt odottaa kevääseen. Joka tulee taas yhtä varmasti kuin muuttolinnut.
Kotona on lämmin. Glögi kuumenee kattilassa. Kynttilät valaisevat iltaamme, alkaa jo olla hiljaista.
kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita 