Marraskuu

Marraskuu on ollut kiireinen kuin mikä. Aurinko on etsintäkuulutettu, ja joulumieli lepää vielä sijoillaan. Minulle Muumilaakson marraskuu tuo silti kaiken harmauden keskelle.

Toivon.

Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut ja kuollut, mutta maatuneesta maan kamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa.

Vaikka väsymys ja flunssan alku uhkaavat painaa silmät kiinni. Ja vetämään peiton vielä kerran korviin. Mutta sittenkin illan lenkki koiran kanssa metsässä tuo kaiken niin lähelle.

Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin.

Kun avaan oven ja lämpö tulee minua vastaan. Vedän villasukat jalkaan ja kääriydyn vilttiin. Suljen silmäni ja vaivun hetkeksi uneen.

Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa.

Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

Ja unelmoin. Odotan, että talven valkeus tulee taas ja peittää maailman valkoiseen huntuunsa.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu 1970 

❤ Milla

Advertisement